Minä olen istuttanut itseni elämysvaunuun, jonka kyydissä yritän sisäistää kaikkea näkemääni ja kokemaani kuin turisti konsanaan. Yritän muistaa tuon kohdan, sen hetken, tämän tilanteen ja nämä ihmiset ennen kuin jo seuraava kallisarvoinen hetki tulee ja vie mennessään. Otan kuvia, kirjoitan ylös asioita ja silti minusta tuntuu että menetän päiviä ja hetkiä jatkuvasti. En saa asioita muistiin kuten haluaisin ja niin paljon kuin haluaisin vaikka mitä tekisin.

Haluaisin sulloa tämän ajan jonnekin säilöön, josta voisin halutessani ottaa ja kokea uudelleen vaikka yhden tavallisen, arkisen aamun jolloin herätessä väsyttää yhtä paljon kuin illalla nukkumaan mennessä. Sellaisten aamujen arvoa ei tule ajatelleeksi kuin vasta sitten, kun niitä ei enää ole.

Taimi kasvaa ja kehittyy ja tuo elämäämme jatkuvasti jotain sellaista, jota ei vielä viikko sitten ollut ollenkaan. Unohdamme miltä tuntui sellainen aamu, kun heräsi samasta paikasta mihin oli nukahtanut vauva kainalossa. Nyt heräämme sulloutuneena sängyn toiselle laidalle, kun puolimetrinen, vielä liikkumisessaan hyvin taitamaton taimi on meidät sinne ajanut ja nukkuu itse tyytyväisenä nenä kiinni kyljessäni.

Minä säikähdin tätä ajan todellista liitoa viettäessämme eilen 3 kuukauden virstanpylvästä. Taimi osaa jo liudan asioita, saa minut kiintymään itseensä joka hetki enemmän ja kasvaa yön aikana humahduksia suuremmaksi. Ja vastahan minä olin sairaalassa ja pidin hämmentyneenä sylissäni vierasta ihmistä ja ihmettelin, että tähänkö sitä pitää kiintyä.

Taimi on nyt seitsemän viikkoa vanha. Elämämme on alun opettelun, kompuroinnin ja epäröinnin jälkeen rohkaistunut paljon. Olen oppinut imettämään muuallakin kuin kotona eikä se ole enää sellaista sähläämistä kuin aikaisemminkin. Toisaalta Taimi ei myöskään syö pitkän kaavan kautta, vaan hetket rinnalla ovat tehostuneet ja lyhentyneet eikä niissä ole enää niin paljon samanlaista turvan ja läheisyyden tankkaamista kuin ensimmäisen kuukauden aikana. Vaipatkin osataan vaihtaa jo muuallakin kuin juoksevan veden ääressä.

Olemme tarkoituksella lähteneet kotoa pois ihmisten ilmoille, ei sen takia että Taimi saisi uusia virikkeitä vaan sen takia että minä saisin rohkeutta. Joskus vaunuissa on hiljaista, mutta joskus sieltä kuuluu yltyvää itkua joka saa pohtimaan, otanko lapsen syliin vai kestämmekö sen viiden minuutin matkan kotiin. Yleensä en ole kestänyt. Hänen itkussaan on jotain sellaista, joka joka kerta pakottaa minut luo, ottamaan syliin ja lohduttamaan niin hyvin kuin ikinä vain osaan. Joskus jos itku yllättää liikkuvassa autossa, saattaa riittää jos annan käteni jonka sormiin pieni käsi tarrautuu ja hän rauhoittuu siihen. Joka kerta kun minä onnistun, kasvaa rohkeuteni siihen että minä pärjään tämän uuden pienen elämän kanssa ja olen hänelle yhtä merkityksellinen kuin hän minulle.

Mutta nämä päivät, mihin nämä katoavat? Taimi nukkuu edelleenkin paljon, ja sillä välin minä unohdun jonnekin. Tämä blogi ei ole ainoa joka on tuuliajolla, tosin varmasti niitä ensimmäisiä asioita joista tingin. Tärkeintä tuntuu olevan pienen ihmisen unen vartiointi ja minä itse, suihkussa käynti, hampaiden harjaus,  päivän lehden kiireetön lukeminen ja kuuman kahvikupillisen nauttiminen. Elämä on muuttunut näinä seitsemänä viikkona paljon ja muutoksen suuruus alkaa valjeta minulle vasta pikku hiljaa.

Elämä vauvan kanssa on lähtenyt rullaamaan omalla valtavalla voimallaan. Mikään ei ole niin kuin ennen. Minä olen vieläkin synnytyksen jäljiltä vähän toipilas ja sohvassa on jo nyt lähtemättömiä maitopuklutahroja. Joka paikassa on harsoja, vaunuja, turvakaukaloita, maidonkerääjiä, käytettyjä liivinsuojia, pienen pieniä vaatteita ja pyykkiä kuivumassa. Meillä tuoksuu kaikkialla maito ja pieni uusi ihminen. Väsymys painaa silmiä ja tekemättömät pienet asiat kaihertavat mieltä, mutta energiaa niiden tekemiseen ei ole.

Ajoittain tulee hetkiä jolloin muutoksia on vaikea hyväksyä, mieleen nousee nostalgisena ja vain puolitotuutena entisajan riippumattomuus ja elämän helppous. Nyt ei lähdetä edes ruokakauppaan ilman, että sitä suunnitellaan ja valmistellaan pieni ihminen valmiiksi. Vaikka tiedän ettei pienen vauvan itku maata kaada, ei sen kuunteleminen keskellä loputtoman pitkää ja liikkumatonta kassajonoa ole herkkua. On siis kaikkien etu että taimi tuhisee tyytyväisenä uniaan sillä aikaa, kun me vanhemmat teemme ostoksia. Ja saamme olla tyytyväisiä että edes pääsimme kauppaan yhdessä, sillä se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Taimi on ehtinyt laittaa jo lukemattomia kertoja suunnitelmat lähteä kävelylle, kaupungille, kylään tai syömään uusiksi joko kakkimalla vaipat toisensa perään, pissaamalla niin että koko vaatekerta on mennyt uusiksi tai sitten vain oksentamalla tyynen rauhallisesti kaiken syömänsä ruuan pois, joka on varma konsti saada järjestymään koti-ilta tississä kiinni. Kieltämättä harmittaa, kun on itsensä saanut puunattua kuntoon ja lopulta istutaankin ilta vierekkäin ennätysajassa liatulla sohvalla, Lumenet ripsissä  ja taimi tyytyväisenä rinnalla uneksien.

Eniten elämässä vauvan kanssa on yllättänyt sen totaalinen symbioosi, johon kuuluu vain minä ja vauva. Sen tuoma vastuu tuntuu huikealta ja saa minut keskittymään täysin häneen. Käydessäni ensimmäisen kerran yksin 20 minuutin mittaisella kävelyllä taimin syntymän jälkeen, olin kotimatkalla kuulevinani vauvani itkua. Tulin niin lujaa kotiin kuin kipeydeltäni pystyin jossa minua odotti itkevä taimi ja hölmistynyt mies. Hänellä oli tilanne hallussa ja minunhan piti olla poissa tunti, kyllä he olisivat pärjänneet. Tiesin kyllä sen, mutta sen jälkeen en koko iltana laskenut lasta edes nukkuvana sylistäni sillä minusta tuntui kuin olisin jättänyt hänet heitteille, ja jotenkin se piti nyt korvata.

On hetkiä jolloin symbioosi sisältää myös ahdistusta ja ristiriitaisia tunteita. Osa minusta haluaisi takaisin edes palasen vanhaa elämääni, käydä ostoksilla tai kahvilla, viipyä poissa pari tuntia ja tehdä se kaikki kevyin mielin. Mies on ehdottanut alusta saakka että ottaisin maitoa talteen ja opetettaisiin taimi syömään myös pullosta, jolloin hänelle tarjoutuisi mahdollisuus olla taimin kanssa kahden.

Tämä kaikki olisi jo mahdollista, mutta silti minä en ole vieläkään tehnyt asian eteen mitään. Minusta tuntuu että vaikka kuinka tietäisin että taimilla olisi kaikkea mitä hän vain osaa kaivata (syli, puhtaus, ruoka, lepo), minä en siltikään osaisi kulkea kaupoilla kevyin mielin ja pohtia kumpi paita sopisi paremmin. Cafe Latte ei maistuisi miltään ja minusta tuntuisi, että jokainen juotu suullinen olisi nautinnon sijaan vain kituliaan pieni askel lähemmäs kotia, taimia ja tätä maidonhajuista sohvaa.

Koska taimilla ei ollut mikään kiire syntyä, ei hän pitänyt kiirettä senkään jälkeen kun olimme sairaalaan menneet. Lopulta kahden vuorokauden valvomisen, yli vuorokauden tauottoman työn, suorastaan nautinnollisen avautumisvaiheen ja joka tavalla äärimmäisen rankan ponnistusvaiheen tuloksena meille syntyi pieni ja täydellinen tyttö.

Hän on mielettömän hurmaava, nukkuessaan näyttää enkeliltä ja valvoessaan suhtautuu rintoihini äärimmäisellä vakavuudella. Varsinkin niiden antimien tarjoilunopeudesta ollaan hyvin tarkkoja. Huoltotoimet saavat poikkeuksetta erittäin dramaattisen vastaanoton. Mies vaihtaa varovaisin ottein vaippaa, yrittäen olla yhtä aikaa mahdollisimman hellä ja nopea. Hän on meille jotain niin paljon suurempaa, kuin mitä ikinä olisin osannut edes kuvitella.

Olemme tänään kotiutuneen sairaalasta. Jännittävä kotimatka, turvakaukalossa takapenkillä nukkuva ihmistaimi täyttää koko tilan, mies ajaa alle sallitun nopeuden ja mietimme yhdessä nimeä. Ikkunan ulkopuolelle on muutamassa päivässä muuttanut kevät, aurinko on kirkas ja minä korjaan turvakaukalon päällä olevaa harsoa, sillä hän ei ole vielä nähnyt aurinkoa kuin vatsani läpi punertavana kajona. Kotona joka nurkassa leijuu rauhallinen onnellisuus, vauva nukkuu sylissäni, rintojani pakottaa ja mies tekee ruokaa. Nautin tästä nyt.

Taimi yllätti viime yönä ja sai meidät lähtemään aamuyöllä neljältä sairaalaan ja tulevilta isovanhemmilta ohimennen silpaisi yöunet silmistä. Hän päätti että tämä päivä on juuri se oikea päivä tulla maailmaan. Joten me olemme nyt täällä, minä ajoittain todella kipeänä ja mies erinomaisena tukihenkilönä. Tuntuu ihan mielettömän huimalta että vielä tänään me näemme toisemme.

Eilen oli laskettu aika, ja sen kunniaksi ei tullut yhtä ainoata tuntuvaa supistusta. Minä olin väsynyt ja lepäsin koko päivän ja samoin teki taimi. Välillä jopa niin perusteellisesti, että oli pakko laskea liikkeitä oman mielenrauhan takia. Tarvittavat kymmenen liikettä tunsin kuitenkin jo alle puolessa tunnissa ja iltaa kohden meno vatsassa virkistyi jo entiselleen.

Yöllä heräsin kuutisen kertaa supistukseen, joka toi alavatsalle kuukautiskipua muistuttavan kivun, mutta siinä kaikki tältä erää. Haluan synnytyksen alkavan mieluiten luonnollisesti, olen siihen henkisesti valmistautunut eikä minua pelota yhtään. Fyysisiä merkkejä lähestyvästä hetkestä on jo ollut runsaasti, mutta sitä varsinaista käyntiin polkaisevaa hetkeä ei ole vielä tullut.

Verenpaineiden takia en uskalla kokeilla liikkumista siinä määrin kuin mieli tekisi. Käveleksin hiljakseen ulkona, mutta sen suurempaa vaikutusta supistuksiin sillä ei ole. Niitä tulee harvakseltaan, kestävät hetken ja häipyvät taas jonnekin. Yritän silti ajatella että jokainen niistäkin pienistä puristuksista vie meitä kohti odotettua hetkeä, ei siitä poispäin. Ja tosiaan, kyllähän taimi ehtii näitä huhtikuun oikuttelevia kevätsäitä nähdä vaikka vähän lisäaikaa itselleen tuolla mahassa ottaisikin.

Eilen illalla nukahdin siihen, että taimi potki ja riehui vatsassa oikein urakalla. Luultavasti jokaisessa vauvaoppaassa sanotaan, että liikkeiden pitäisi vähentyä loppua kohden, mutta tässä tapauksesssa en ole huomannut minkäänlaista eroa aikaisempaan. Ilmeisesti taimilla on vatsassani vielä runsaasti tilaa.

Ihan muutaman kerran olen huomannut pieniä, kuukautiskipumaisia tuntemuksia alavatsalla. Tuntemukset ovat tulleet lähinnä nukkuessa, enkä voi olla ihan varma ovatko ne vain unta jotka valmistavat minua henkisesti tulevaan, vai ovatko ne oikeasti fyysisiä. Tänä aamuna heräsin siihen että tuntemuksia tuli kaksi peräkkäin, pienen supistuksen kera. Ei tullut enää uni silmään vaikka hyvää uniaikaa olisi ollut monen tunnin verran.

Olen sanonut moneen kertaan kysyjille, ettei synnytys pelota eikä myöskään juurikaan jännitä. Mutta tällaiset tuntemukset, joita ei voi laittaa unen piikkiin saavat kyllä ilmeen totiseksi. Synnytys on totisinta totta nopeammin kuin uskoisi. Viimeistään sillon kun Suomi juhlii vappua, minä makaan sairaalassa juuri synnyttäneenä, ja minulla olisi vielä ainakin tuhat asiaa tehtävänä pesänrakennuksen eteen ennen sitä.

Raskaus on tuonut mukanaan paljon asioita, joita ei voinut etukäteen mitenkään arvata eikä niiden eteen osaa oikein tehdä mitään. Meillähän on muutaman henkäyksen päästä tulossa täysin vieras ihminen, jota me emme tunne ja joka ei tunne meitä. Ensimmäisestä minuutista lähtien hän kuitenkin vaatii meidän huomiomme täysin ja muuttaa meille tutut rutiinit ja tavat iäksi. Se ei ole mikään pikkujuttu.

Vaikka painonnousu ja muhkeaksi muuttuva kroppani eivät enää aiheuta nieleskelyjä, tiedossa olevat väistämättömät muutokset rinnoissa ja alapäässä mietityttävät ja saavat olon joskus tuntumaan turhamaisuudessaan nololta. Saanko roikkutissit? Kuinka käy nännieni? Millaisia vaurioita herkimmät alueeni saavat ja kuinka kauan kestää että edes vessassakäynti sujuu normaalisti istumisesta puhumattakaan?

Muuttuva seksielämä mietityttää kovasti, pidänkö esimerkiksi enää samoista asennoista kuin aikaisemmin ja kuinka kauan synnytyksestä kestää toipua takaisin toimintakuntoon. Kauanko kestää että osaan asettua muuttuneeseen ulkokuoreeni? Kuinka synnytys, vauva ja imetys vaikuttavat parisuhteeseen ja minuun, saako väsymys selkävoiton ja kuulunko heihin, joiden mieli notkahtaa synnytyksen jälkeen masennukseen. Normaalistikin tunnepohjalta toimivana ihmisenä varaudun jo nyt mielialan muutoksiin, mutta toivon etteivät notkahdukset käy kovin syvällä.

Ja kuinka mahtaa käydä imetyksen, olenko luovuttaja jos en kestä alun kipua ja vaikeuksia vaan heitän hanskat tiskiin? Pohdin myös usein että tuottaakohan kroppani tarpeeksi maitoa pienen ihmisen tarpeisiin vai siirrymmekö suosiolla viikon yrityksen jälkeen korvikkeisiin. Minulle käy molemmat, pääasia että vauvalle riittää ruokaa, joko omavaraisesti tai sitten kaupan hyllyltä. Imetyksen helppous silti houkuttaa enemmän kuin vastikkeiden kanssa puljaaminen, läheisyyttä ja hellyyttä ei vauvalta tule puuttumaan vaikka ruokintatapa olisi mikä.

Osaanko olla hänelle tarpeeksi hyvä vanhempi, hyväksynkö omat puutteeni ja vikani häntä (ja itseäni) kohtaan ja uskon, etten aiheuta hänelle elinikäisiä traumoja vaikka vastaisinkin tietämättömyyttäni hänen nälkäitkuunsa kiikuttamalla hänet vaipanvaihtoon? Mitä pidemmälle raskaus etenee ja yöuni muuttuu hormonien takia entistä pinnallisemmaksi ja katkonaisemmaksi, olen myös valmis hylkäämään  alkuun ajattelemani perhepetiajatuksen, sillä pidän ehkä sittenkin omaa yöuntani ja sitä kautta jaksamistani tärkeämpänä kuin öistä vierelläoloa. Kokeeko hän sen takia aikuisena selittämätöntä yksinäisyydentunnetta ja pilaa kaikki ihmissuhteensa takiani?

Joskus väsyneenä, hormoni-itkun jälkimainingeissa tuntuu siltä, että tämä minulle uskottu valtava vastuu uhkaa nujertaa minut jo ennen kuin on oikeastaan edes alkanutkaan. Joka päivä huomaan asioita, joista pitäisi saada lisää tietoa ja joista minulla ei ole ollut aavistustakaan. Taimi syntyy pian, ja häntä on täällä vastassa täysin kokemattomat mutta pestistään innokkaat äiti ja isä.

(Kirjoitin tällaisen tekstin joskus internet-katkon aikana ja säästin sen, vain unohtaakseni kuukausiksi. Laitan sen nyt blogiin koska tänne tämä on tarkoitettukin. Harmi ettei tässä ollut mitään päivämäärää, ilmeisesti joulukuussa tehty)

Vatsani on pyöristynyt viime aikoina kovasti, eikä sitä enää saa peittoon kuin löysillä tunikoilla. Neuvolan mittojen mukaan liikutaan keskikäyrillä, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta sillä itse pidän vatsaani edelleenkin pienenä. Silti se on iso, suurempi kuin koskaan aikaisemmin ja jatkaa kasvuaan.

Mies suhtautuu vatsaani ihanasti, itseasiassa paremmin kuin minä itse, jolle muuttuva vartalo on edelleen asia jota en pysty sivuuttamaan pelkästään raskauden tuottamalla onnellisuudella. Toisella hetkellä olen siitä ylpeä, se on minun vatsani joka kasvattaa uutta elämää ja myllertää omaani ja monta muuta elämää siinä sivussa. Toisella hetkellä en meinaa pysyä muutoksessa kiinni.

Vatsani ei koskaan aikaisemmin ole ollut näin keskeisellä sijalla elämässäni. Aikaisemmin olen ajatellut että mitä näkymättömämpi ja tasaisempi se on, sen tyytyväisempi olen siihen. Ja suurimman osan elämästäni se on ollut siisti, tasainen ja kauniin virheetön. Hoitojen aikaan se yhtäkkiä turposi hormonien takia ja meni piikkien voimasta mustelmille, silloin se näytti minusta elävältä lapsettomuuden huutomerkiltä.

Nyt se yhtäkkiä tekee jotain ihan muuta, kasvaa alavatsalta kauniisti ja samaan aikaan löysää ylävatsan vatsalihaksia saaden koko komeuden röllähtämään esiin. Napani ei enää ole kaunis syvä monttu, vaan se nousee ja on pian samalla tasolla muun mahan kanssa. Siinä yhdistyvät nyt kaunis ja ruma.

Toisella hetkellä olen syrjällään huolesta kaikista pistoista, kovettumista ja arkuuksista joita siinä on, painan käteni vatsaani vasten ja toivon että se kestäisi kaiken sen mitä sillä on vielä edessään. Varsinkin iltaisin katselen paljasta vatsaani ja hymyilen pienille pullahduksille, joita tulee sen pintaan ja joista jokainen on aina liian nopeasti poissa.

Se pitää sisällään maailman arvokkainta lastia.

En tunne itseäni enää lainkaan hehkeäksi tai kauniiksi. Kipeät nivuset pitävät huolen siitä, että liikkumiseni on muuttunut hitaaksi vaappumiseksi. Housujen ja kenkien laitto on työlästä ja vaatii ihan oman aikansa. Vessakäynnit ovat tihentyneet entisestään ja uni yöllä on katkonaista ja pinnallista. Alan olla fyysisesti väsynyt, vaikka teenkin asioita mahdollisimman paljon entiseen tahtiin. Saan siitä itselleni hyvän mielen, vaikka sen jälkeen olenkin väsyneempi kuin aikaisemmin. Ainoa ylpeyden aiheeni on vatsani, joka pyöristyy kauniisti, on säästynyt raskausarvilta ja joka edelleen on suhteellisen pieni ja siro.

Taimi puolestaan on itsepintainen ja ilmeisen mukavuudenhaluinen tapaus, ei ole vieläkään suostunut laskeutumaan alaspäin vaikka sitä toivonkin. Työntää vain takamustaan ylöspäin ja kiilaa kantapäätään kylkiluitani vasten, saaden aikaan kipeitä kolotuksia. Minä mietin tulevaa synnytystä ja toivon että jos vain edes ennen juhannusta syntyisi ja kaikki menisi molempien osapuolten puolesta hyvin.

Neuvolassa mitatut korkeat verenpaineet kyllä saivat miettimään, sillä tähän saakka suhteellisen vaivaton raskaus, suorastaan nautittavan ihana saattaa pahimmassa tapauksessa päätyä raskausmyrkytykseen.
 En ole tullut ajatelleeksikaan, että tässä saattaisi vielä käydä niinkin hullusti. En pelkää synnytystä koska en ole ensimmäinen nainen maailmassa joka sen kokee, mutta jännitän koko tapahtumaa kokonaisuudessaan. Ja varsinkin nyt kun ensimmäistä kertaa tuli mieleen, ettei tämä raskaus ehkä päätykään normaaliin, kotona rauhallisesti käynnistyvään synnytykseen vaan sairaalan seinien sisällä käynnistettyyn synnytykseen. Kuinka se eroaa tavallisesta synnytyksestä? Ja kauanko saankaan käynnistymistä odotella, kun viimeksikään mitään ei tapahtunut. Mihinkään en kuulemma voi itse vaikuttaa, on vain mentävä tuntemusten mukaan ja verenpaineita seurataan nyt tarkemmin kuin aikaisemmin.

Olen viimeisten parin viikon aikana tuudittautunut jonnekin tavoittamattomiin. Arki rullaa omalla painollaan eteenpäin ja minä sen mukana. Käyn asioilla normaalisti, näytän siltä miltä raskaana oleva nyt voi talvitakissaan näyttää, puhun järkeviä ja osaan tarvittaessa olla myös sosiaalinen ja hauska. Osaan puhua ja puhunkin mielelläni muusta kuin raskaudestani, mutta silti heti seuraavana kielen päällä on raskauteni. Haistelen kuitenkin edelleen tarkkaan seurani ja sanani, en halua loukata ketään puhumalla tästä niin paljon kuin haluaisin.

Minä en ole enää läsnä samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kellun jossain toisaalla, jossa minun lisäkseni on tämä pieni potkiva ihmistaimi, eikä meitä tavoita kukaan. Tämä meidän laivamme on lastattu pienillä potkuilla, muljahduksilla, isommilla tönäisyillä ja kipeillä kaivautumisilla kylkiluiden alle. Ne ovat niitä, jotka tapahtuvat keskellä arkisinta arke ruokakaupassa jauhohyllyn edessä tai odottaessani ventovieraiden kanssa bussia. Ne tönäisevät minut takaisin sisäänpäin, kohti minua ja taimea, en viitsi sanoa niistä kenellekään eikä kukaan muu ihminen maailmassa tiedä niistä kuin me kaksi. Maailma jatkaa kulkuaan kuten ennenkin, mutta me elämme elämää yhtenä ja sillä hetkellä pienellä nyrkin työnnöllä vatsanahkaa vasten on maailman suurin merkitys.

Mies on kyllä mukanamme, mutta en saa vedettyä häntä maailmaamme mukaan vaikka haluaisinkin. Hän ei tunne sitä mitä minä tunnen, ja vaikka sanoisin liikkeistä joka kerta hänelle, ovi meidän maailmaamme raottuu vain hetkeksi. Hän tietää sen vaikkemme ole asiasta puhuneet, ja eräänä iltana sanoikin että päivä päivältä hän odottaa enemmän ja enemmän taimen syntymää ja niitä hetkiä, kun saa tehdä yhdessä pienen kanssa asioita. Minäkin odotan, mutta nämä päivät ovat niin ainutlaatuisia ja meidän maailmamme niin ainutlaatuinen kokemus, että tätä kaikkea tulee vielä kova ikävä.

En tiedä mitä vanhalle pohjalle oli oikein tapahtunut, mutta ensin lähti kuvat ja sen jälkeen sivupohja tuli täyteen photobucketin logoja. Vaihdoin tällaiseen perusmalliin ja toivottavasti nyt taas toimii.

Lapsettomuusaiheiset blogit antavat kirjoittajalleen mahdollisuuden purkaa tunteitaan ja tarjoavat niitä lukeville lapsettomille vertaistukea. Samalla ne tekevät arvokasta valistus- ja tiedotustyötä yhteiskunnassa. Omalla elämäntarinallaan blogistit tekevät lapsettomuutta tunnetuksi, lieventävät asenteita ja korjaavat ennakkoluuloja. Kirjoittajien vastoinkäymisiin ja onnistumisiin on helppo samastua sellaisenkin lukijan, jolle lapsettomuus ei ole muuten tuttua.

Simpukan helmellä Simpukka-yhdistys haluaa kiittää kaikkia blogisteja heidän arvokkaasta työstään!

Simpukan helmi on kunnianosoitus, jonka Lapsettomien yhdistys Simpukka ry. jakaa neljä kertaa vuodessa kiitokseksi yhdistyksen tavoitteiden tukemisesta ja tahattomasti lapsettomien aseman parantamisesta. Se julkistetaan yhdistyksen jäsenlehdessä Simpukassa. Lapsettomien yhdistys Simpukka ry. viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlaa, ja juhlavuonna yhdistys haluaa kiinnittää huomiota tahattomasti lapsettomien asemaan yhteiskunnassa.

Ja minä kiitän ja kumarran nöyrimmästi Simpukka-yhdistystä tästä hienosta kunnianosoituksesta, jota en osannut mitenkään odottaa.
(vinkki: lukekaa seuraava Simpukka-lehti, joka ilmestyy ihan näinä päivinä)

Normaalitilanteessa yhdeksän kilon painonnousu reilussa puolessa vuodessa tuntuisi huikealta määrältä, mutta nyt en edes miellä itseäni aikaisempaa painavammaksi enkä varsinkaan lihavammaksi, vaikka tällaisia lukuja vaaka ei ole koskaan kohdallani näyttänyt. Tietysti olen muhkeampi kuin aikaisemmin, liikerajat ovat rajoittuneemmat, ristiselässä tuntuu kumartuessa vihlaisuja, en enää ole niin ketterä kuin aikaisemmin ja vatsa on tietyissä tilanteissa vähän tiellä. En mahdu enää vanhoihin housuihini (ajatus siitä että ne kiristävät alavatsaa ja pää alaspäin olevaa vauvaa tuntuu vastenmieliseltä) ja vanhat paidat tarvitsevat sopiakseen jatkopalan. Joskus oma pukeutuminen mammahousuineen ja jatkopaloineen saa olon tuntumaan kaikkea muuta kuin naiselliselta ja kauniilta, enkä siksi mielelläni pukeudu tunikoihin tai muihin löysiin paitoihin. Vaikka vaatteiden alle piiloutuu rumia jatkopaloja housuissa ja paidoissa, haluan silti näyttää ulospäin juuri silti miltä raskaana oleva nainen näyttää, muhkealta.

Pikku hiljaa olen alkanut hyväksymään sen, että entinen minäni on mennyttä ja uuteen kroppaan on mukauduttava. En kuitenkaan tee työtäni kropallani, sen kiinteydestä ei ole kiinni parisuhteeni, ystäväpiirini tai itsetuntoni. Minun ei onneksi tarvitse olla suuren maailman tyyliin synnytyksestä seuraavana päivänä timmissä kunnossa, eikä minusta oteta rannalla ilkkuvia kuvia jotka repostellaan kaikelle maailmalle. Voin pukea bikinit päälle jos siltä tuntuu, sillä tiedän etten minä muutoksineni mikään nähtävyys silti ole.

On silti mukavampaa itselleni, että olen kunnossa ja omakuva peilissä miellyttää silmää. Jo nyt odotan synnytyksen jälkeistä aikaa kun voin lähteä hikilenkille, juosta mäen päälle niin lujaa kuin pystyn ja koetella oman kuntoni rajoja. Odotan myös sitä hetkeä kun huomaan että kunto nousee jälleen, jaksankin pikkuisen pidempään ja kovempaan kuin aikaisemmin, eivätkä normaalit toiminnot kuten sängystä ylösnouseminen aiheuta suuria ponnisteluja.