Ihanaa että olette kaivanneet ja anteeksi, etten ole mitään ilmoittanut. Päivät soljuvat, aika puhelimen television ja internetin parissa on enää murto-osa siitä, mitä se vuosi sitten oli. Kannan huonoa omaatuntoa siitä, että tämä blogi jäi vuosi sitten tuuliajolle ja varon tekemästä lupauksia jatkostakaan.

 

 

Elämme elämämme ensimmäistä maaliskuuta kolmihenkisenä perheenä. Perhe me olimme jo ennen Taimin syntymää, mutta nyt meillä lojuu leluja lattialla, makuuhuoneessa on kaksi sänkyä, joista toisesta ei pääse pois kuin nostamalla ja päivämme käyvät tasaisessa rytmissä aamusta iltaan.

Mennyt vuosi on ollut elämämme onnellisin ja ehdottomasti myös muutosvoimaisin. Taimi tuli taloon ja muutti meidät lopullisesti. Ensi viikot hän järkytti meitä ja tapojamme, minuuttamme ja suhdettamme. Hän sai meidät miettimään ihan vakavissaan näin jälkikäteen hassuja asioita (kuten voimmeko lähteä vaunuilla pihatietä kauemmas jos hän vaikka alkaa itkeä?) ja sai kotimme sotkuiseksi vaikkei liikkunut vielä senttiäkään. Taimi taikoi silmieni alle mustat pussit ja sai tukkani jäämään poninhännälle.

Sen jälkeen me olemme pikku hiljaa muotoutuneet myös äidiksi ja isäksi ja ymmärtäneet, että vaikka meille kello yhdeksän lauantaiaamuna onkin ihan normaali ja oikeastaan jo myöhäinen aamu, voi se joillekin olla vielä uniaika eikä silloin pidä soittaa kenelle tahansa. Emme enää koe vuorokausirytmiämme jonkin menettämisenä, kuten alkujärkytyksen aikaan tuntui, vaan me saamme nykyään vuorokauteemme enemmän tunteja ja tehtyjä asioita. Vaikka ei sillä, kuuden aamu ei silti tunnu koskaan kovin herkulliselta.

En enää ihmettele tilastoja, jotka kertovat pienten lasten vanhempien eroista. Me olemme välillä olleet niin väsyneitä unen puutteesta ja stressaantuneita ulkoapäin tulevista vaatimuksista, ettemme ole osanneet muuta kuin riidellä vaikka olisi pitänyt vetää yhteinen peitto pään päälle ja nukkua. Olen silti meistä ylpeä, sillä olemme selvinneet tästä suuresta muutoksesta kunnialla ja osanneet kääntää huomion aina juuri oikealla hetkellä meihin itseemme sen sijaan, että olisimme etsineet ratkaisuja esimerkiksi vähentyneeseen vapaa-aikaan muualta. Me olemme entistä vahvemmin me, parhaamme tekevä aviopari ja peruskivi, johon Taimi elämänsä rakentaa ja josta vuosien päästä on hyvä ponnistaa omilleen.

Aikaisemmin suhteemme toimi kuin itsestään, aikaa ja tilaisuuksia keskittyä meihin ja itseemme oli yllin kyllin. Nykyään tilaisuudet ja hetket ovat harvemmassa, meitä ennen tulee aina Taimi intresseineen ja haluineen. Tämän vallitsevan muutoksen selättäminen on vaatinut meiltä tietoisia toimia, ja aktiivista pyrkimystä värittää joskus hyvinkin harmaata arkea.

Aikaisemmin en tuntenut kynttiläillallista omakseni, mutta nyt niistä on tullut meidän oma yhteinen hetkemme. Kiireinen nauruja, itkuja, kakkavaippoja ja minimalistisesti omaa aikaa sisältänyt päivä on päätynyt illaksi, Taimi on saatu vihdoin nukkumaan, tiskikone hyrisee ja kodista on siistitty päivän kaaos. Televisiota tai tietokonetta ei ole aukaistu ja koirakin on saanut lenkkinsä. Pöydällä on hyvää ruokaa, ihanat lisukkeet, pari kynttilää sekä rakas ja tärkeä ihminen pöydän toisella puolella, eikä kiire mihinkään. Koko elämän ydin saman katon alla.

 

Toivomme kovasti olevamme niin onnekkaita, että saisimme kokea toisen ihmeen.

En tiedä mitä ajatella, soittaako klinikalle ja pyytää apua kuukautiskierron tasoittamiseksi. Lapsettomuus tuntuu kaukaiselta ja ajatus joutumisesta samaan rumbaan ei houkuttele yhtään.

Ainakaan hetkeen emme sekoita tähän lääketiedettä emmekä klinikan ystävällisiä ihmisiä. Taimi on todistanut, että minä pystyn tulemaan raskaaksi ja onnistunut imetys on luonut uskoa siihen, että minä kykenen sittenkin luomaan uutta elämää ja kasvattamaan sitä kuukausikaupalla syntymänkin jälkeen.
Ehkä minä onnistun vielä uudestaankin.

Me emme ole enää pelkästään minä ja sinä, ja ollakseni rehellinen, sitä minun on joskus ikävä. Emme odota enää viikonloppua suunnitellen kuinka viettäisimme lauantai-illan, tulisimmeko kotiin samana iltana vai jatkojen jälkeen, voisimmeko raahata sunnuntaina patjan television ääreen ja viettää siinä koko päivän, elokuvia katsellen ja vain toisiimme keskittyen. Hakisimmeko pizzaa vai kebabbia, vai kenties pikaruokalasta sitä pahinta mahdollista. Emme hoipertele enää aamuyöllä taksista kotiin emmekä aamulla muistele, minne meni ja kuinka paljon.

Kotiviikonloppu ei enää ole harvinaista herkkua, vaan se on oletus, vakiokuvio. Me olemme kotona ja katsomme vierestä kun muut menevät, vaikka siellä ei mitään uutta olekaan, samat naamat miinus me, samat jutut miinus meidän juttumme. Me olemme yhtä kuin kotona. Jos jotain villiä haluaa, korkkaamme pullon viiniä, juomme siitä tilkkasia ja valvomme puoleen yöhön. Silloin koittaa hetki, jolloin halu nukkua voittaa aamuyön tunneille tirskumisen. Yksin voisi lähteä, nähdä ystäviä ja tulla kotiin viimeisellä bussilla. Mutta silloin emme mene me. Kuin söisi ilman juotavaa, kieli on kuivana kiinni kitalaessa vaikka maha on täynnä.

Joskus tuntuu että olen heille kateellinen, ihan pikkuisen ja välillä niin paljon etten kehtaa edes myöntää. Vastuu pienestä ihmisestä on paljon, niin paljon että joskus huomaa kaipaavansa sitä, että joku tulisi ja ottaisi sen hetkeksi pois. Sanoisi että menkää, tulkaa vuorokauden päästä takaisin, kyllä me pärjäämme. Ja me voisimme mennä, luottaa kuin vuoreen että kaikki on kunnossa joka hetki jona emme ole paikalla vaan muualla. Poissa, keskittyneinä vain toisiimme, meihin jotka jäämme vielä silloinkin kun Taimi on kasvattanut itselleen väkivahvat siivet ja suunnittelee omaan kotiinsa olohuoneen järjestystä.


(Joskus, kuten nyt tuntuu siltä, että voisimme istua parkkipaikalla autossa ja nauttia jo siitä, ettei takapenkillä ole ketään.)

Taimi täyttää tänään puoli vuotta.


Minä olen ollut puoli vuotta äiti. Olen ollut sitä niin hyvin kuin vain ikinä olen voinut. Puolessa vuodessa olen löytänyt itsestäni tukun sellaisia tunteita skaalan molemmista päistä joita en tiennyt siellä olevankaan. Rakastan yhtä ihmistä maailmassa niin paljon, että olen varma ettei se lopu koskaan, ei mihinkään. Hän on ainoa, jota minun on ikävä silloinkin, kun hän nukkuu tyytyväisenä päiväunia vaunuissaan parvekkeella. Kun hän aamuisin herää, ikäväni on jo niin suurta, ettei haittaa vaikka olisimme sinä aamuna ensimmäiset heränneet koko kaupungissa. Nostan hänet viereeni ja aamusyönnin jälkeen hän nukahtaa uudelleen kainalooni. Nuuskin salaa pientä unta ja toivon, ettei hän heräisi ihan vielä. Antaisi minun nieleskellä kyyneliäni ja tunnustella rinnassani sykkivää onnea.

En ole myöskään koskaan aikaisemmin kohdannut itsessäni sitä pimeämpääkin pimeää puolta kuin silloin, kun jouduin toteamaan että lohdutuksen ulottumattomissa oleva itku jossain vaiheessa vain tuntuu siltä, ettei sielua voi enää enempää raastaa. Laitettuani itkevän lapsen vuoteeseensa pakenin oven taakse itkemään kenties vieläkin lujempaa. Taimi karjui oven takana täyttä kurkkua, mutta pelastin sittenkin jotain, vaikka samaan aikaan minusta tuntui että sänky oli likainen oja ja minä maailmankaikkeuden hirvittävin ja itsekkäin ihminen. Ehkä olisin silti jaksanut vielä hetken. Mutta en jaksanut, ja niistettyäni nenäni menin takaisin, otin lapseni syvälle syliini, aloin hyräillä ja jatkoin jälleen kävelemistä makuuhuone, keittiö, eteinen, olohuone, työhuone, olohuone, eteinen, keittiö, makuuhuone. Hetkestä toiseen kunnes pieni mahakipuinen sankarini nukahti syliini ja minusta tuntui, että seinistä kaikuva hiljaisuus teki siitä illasta kauniin ja eheän.


Taimi täyttää tänään puoli vuotta ja on mullistanut tulollaan kaiken. En olisi ikinä uskonut tätä sanovani, mutta hän teki kolmen vuoden taistelusta merkityksellisen. Emme olisikaan voineet onnistua aikaisemmin, yhdenkään siirretyn alkion ei ollut tarkoituskaan lähteä itämään eikä tuulimunaraskauden koskaan edes sisältää elämää. Taimi vain odotti vuoroaan, tyynesti ja hiljaa. Tuo pieni, ällistyttävän sitkeä ja maailman kaikki ihmeet sisältävä pieni ihminen onnistui siinä, missä kaikki muut olivat epäonnistuneet. Hän ei välittänyt lääketieteellisistä tilastoista, ei minun mielialastani eikä siitä miten elämääni elin sinä aikana, kun hän vasta oli yksisoluinen elämänalku ja aloitteli pitkää matkaansa. Taimi kiinnittyi, pysyi kiinni ja kasvatti väliimme elämää sykkivän nuoran. Silloin tällöin katsoessani lastani mietin, miten ihmeessä hän kykeni tekemään sen kaiken.

Olemme siivonneet, leiponeet kakun, ostaneet pienen lahjan ja kutsuneet läheiset ihmiset kylään. Sankari itse nukkuu vaunuissaan ulkona, aamuisesta uinnista väsyneenä ja monta tärkeää elämäntaitoa jo oppineena. Mies tulee pian kaupasta kahvia mukanaan. Koira nukkuu jaloissani ja sätkyy unilleen. Minä istun sohvalla, nautin hiljaisuudesta ja mietin, kuinka ihmeellinen tämä matka onkaan ollut.

Minä olen istuttanut itseni elämysvaunuun, jonka kyydissä yritän sisäistää kaikkea näkemääni ja kokemaani kuin turisti konsanaan. Yritän muistaa tuon kohdan, sen hetken, tämän tilanteen ja nämä ihmiset ennen kuin jo seuraava kallisarvoinen hetki tulee ja vie mennessään. Otan kuvia, kirjoitan ylös asioita ja silti minusta tuntuu että menetän päiviä ja hetkiä jatkuvasti. En saa asioita muistiin kuten haluaisin ja niin paljon kuin haluaisin vaikka mitä tekisin.

Haluaisin sulloa tämän ajan jonnekin säilöön, josta voisin halutessani ottaa ja kokea uudelleen vaikka yhden tavallisen, arkisen aamun jolloin herätessä väsyttää yhtä paljon kuin illalla nukkumaan mennessä. Sellaisten aamujen arvoa ei tule ajatelleeksi kuin vasta sitten, kun niitä ei enää ole.

Taimi kasvaa ja kehittyy ja tuo elämäämme jatkuvasti jotain sellaista, jota ei vielä viikko sitten ollut ollenkaan. Unohdamme miltä tuntui sellainen aamu, kun heräsi samasta paikasta mihin oli nukahtanut vauva kainalossa. Nyt heräämme sulloutuneena sängyn toiselle laidalle, kun puolimetrinen, vielä liikkumisessaan hyvin taitamaton taimi on meidät sinne ajanut ja nukkuu itse tyytyväisenä nenä kiinni kyljessäni.

Minä säikähdin tätä ajan todellista liitoa viettäessämme eilen 3 kuukauden virstanpylvästä. Taimi osaa jo liudan asioita, saa minut kiintymään itseensä joka hetki enemmän ja kasvaa yön aikana humahduksia suuremmaksi. Ja vastahan minä olin sairaalassa ja pidin hämmentyneenä sylissäni vierasta ihmistä ja ihmettelin, että tähänkö sitä pitää kiintyä.

Taimi on nyt seitsemän viikkoa vanha. Elämämme on alun opettelun, kompuroinnin ja epäröinnin jälkeen rohkaistunut paljon. Olen oppinut imettämään muuallakin kuin kotona eikä se ole enää sellaista sähläämistä kuin aikaisemminkin. Toisaalta Taimi ei myöskään syö pitkän kaavan kautta, vaan hetket rinnalla ovat tehostuneet ja lyhentyneet eikä niissä ole enää niin paljon samanlaista turvan ja läheisyyden tankkaamista kuin ensimmäisen kuukauden aikana. Vaipatkin osataan vaihtaa jo muuallakin kuin juoksevan veden ääressä.

Olemme tarkoituksella lähteneet kotoa pois ihmisten ilmoille, ei sen takia että Taimi saisi uusia virikkeitä vaan sen takia että minä saisin rohkeutta. Joskus vaunuissa on hiljaista, mutta joskus sieltä kuuluu yltyvää itkua joka saa pohtimaan, otanko lapsen syliin vai kestämmekö sen viiden minuutin matkan kotiin. Yleensä en ole kestänyt. Hänen itkussaan on jotain sellaista, joka joka kerta pakottaa minut luo, ottamaan syliin ja lohduttamaan niin hyvin kuin ikinä vain osaan. Joskus jos itku yllättää liikkuvassa autossa, saattaa riittää jos annan käteni jonka sormiin pieni käsi tarrautuu ja hän rauhoittuu siihen. Joka kerta kun minä onnistun, kasvaa rohkeuteni siihen että minä pärjään tämän uuden pienen elämän kanssa ja olen hänelle yhtä merkityksellinen kuin hän minulle.

Mutta nämä päivät, mihin nämä katoavat? Taimi nukkuu edelleenkin paljon, ja sillä välin minä unohdun jonnekin. Tämä blogi ei ole ainoa joka on tuuliajolla, tosin varmasti niitä ensimmäisiä asioita joista tingin. Tärkeintä tuntuu olevan pienen ihmisen unen vartiointi ja minä itse, suihkussa käynti, hampaiden harjaus,  päivän lehden kiireetön lukeminen ja kuuman kahvikupillisen nauttiminen. Elämä on muuttunut näinä seitsemänä viikkona paljon ja muutoksen suuruus alkaa valjeta minulle vasta pikku hiljaa.

Elämä vauvan kanssa on lähtenyt rullaamaan omalla valtavalla voimallaan. Mikään ei ole niin kuin ennen. Minä olen vieläkin synnytyksen jäljiltä vähän toipilas ja sohvassa on jo nyt lähtemättömiä maitopuklutahroja. Joka paikassa on harsoja, vaunuja, turvakaukaloita, maidonkerääjiä, käytettyjä liivinsuojia, pienen pieniä vaatteita ja pyykkiä kuivumassa. Meillä tuoksuu kaikkialla maito ja pieni uusi ihminen. Väsymys painaa silmiä ja tekemättömät pienet asiat kaihertavat mieltä, mutta energiaa niiden tekemiseen ei ole.

Ajoittain tulee hetkiä jolloin muutoksia on vaikea hyväksyä, mieleen nousee nostalgisena ja vain puolitotuutena entisajan riippumattomuus ja elämän helppous. Nyt ei lähdetä edes ruokakauppaan ilman, että sitä suunnitellaan ja valmistellaan pieni ihminen valmiiksi. Vaikka tiedän ettei pienen vauvan itku maata kaada, ei sen kuunteleminen keskellä loputtoman pitkää ja liikkumatonta kassajonoa ole herkkua. On siis kaikkien etu että taimi tuhisee tyytyväisenä uniaan sillä aikaa, kun me vanhemmat teemme ostoksia. Ja saamme olla tyytyväisiä että edes pääsimme kauppaan yhdessä, sillä se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Taimi on ehtinyt laittaa jo lukemattomia kertoja suunnitelmat lähteä kävelylle, kaupungille, kylään tai syömään uusiksi joko kakkimalla vaipat toisensa perään, pissaamalla niin että koko vaatekerta on mennyt uusiksi tai sitten vain oksentamalla tyynen rauhallisesti kaiken syömänsä ruuan pois, joka on varma konsti saada järjestymään koti-ilta tississä kiinni. Kieltämättä harmittaa, kun on itsensä saanut puunattua kuntoon ja lopulta istutaankin ilta vierekkäin ennätysajassa liatulla sohvalla, Lumenet ripsissä  ja taimi tyytyväisenä rinnalla uneksien.

Eniten elämässä vauvan kanssa on yllättänyt sen totaalinen symbioosi, johon kuuluu vain minä ja vauva. Sen tuoma vastuu tuntuu huikealta ja saa minut keskittymään täysin häneen. Käydessäni ensimmäisen kerran yksin 20 minuutin mittaisella kävelyllä taimin syntymän jälkeen, olin kotimatkalla kuulevinani vauvani itkua. Tulin niin lujaa kotiin kuin kipeydeltäni pystyin jossa minua odotti itkevä taimi ja hölmistynyt mies. Hänellä oli tilanne hallussa ja minunhan piti olla poissa tunti, kyllä he olisivat pärjänneet. Tiesin kyllä sen, mutta sen jälkeen en koko iltana laskenut lasta edes nukkuvana sylistäni sillä minusta tuntui kuin olisin jättänyt hänet heitteille, ja jotenkin se piti nyt korvata.

On hetkiä jolloin symbioosi sisältää myös ahdistusta ja ristiriitaisia tunteita. Osa minusta haluaisi takaisin edes palasen vanhaa elämääni, käydä ostoksilla tai kahvilla, viipyä poissa pari tuntia ja tehdä se kaikki kevyin mielin. Mies on ehdottanut alusta saakka että ottaisin maitoa talteen ja opetettaisiin taimi syömään myös pullosta, jolloin hänelle tarjoutuisi mahdollisuus olla taimin kanssa kahden.

Tämä kaikki olisi jo mahdollista, mutta silti minä en ole vieläkään tehnyt asian eteen mitään. Minusta tuntuu että vaikka kuinka tietäisin että taimilla olisi kaikkea mitä hän vain osaa kaivata (syli, puhtaus, ruoka, lepo), minä en siltikään osaisi kulkea kaupoilla kevyin mielin ja pohtia kumpi paita sopisi paremmin. Cafe Latte ei maistuisi miltään ja minusta tuntuisi, että jokainen juotu suullinen olisi nautinnon sijaan vain kituliaan pieni askel lähemmäs kotia, taimia ja tätä maidonhajuista sohvaa.

Koska taimilla ei ollut mikään kiire syntyä, ei hän pitänyt kiirettä senkään jälkeen kun olimme sairaalaan menneet. Lopulta kahden vuorokauden valvomisen, yli vuorokauden tauottoman työn, suorastaan nautinnollisen avautumisvaiheen ja joka tavalla äärimmäisen rankan ponnistusvaiheen tuloksena meille syntyi pieni ja täydellinen tyttö.

Hän on mielettömän hurmaava, nukkuessaan näyttää enkeliltä ja valvoessaan suhtautuu rintoihini äärimmäisellä vakavuudella. Varsinkin niiden antimien tarjoilunopeudesta ollaan hyvin tarkkoja. Huoltotoimet saavat poikkeuksetta erittäin dramaattisen vastaanoton. Mies vaihtaa varovaisin ottein vaippaa, yrittäen olla yhtä aikaa mahdollisimman hellä ja nopea. Hän on meille jotain niin paljon suurempaa, kuin mitä ikinä olisin osannut edes kuvitella.

Olemme tänään kotiutuneen sairaalasta. Jännittävä kotimatka, turvakaukalossa takapenkillä nukkuva ihmistaimi täyttää koko tilan, mies ajaa alle sallitun nopeuden ja mietimme yhdessä nimeä. Ikkunan ulkopuolelle on muutamassa päivässä muuttanut kevät, aurinko on kirkas ja minä korjaan turvakaukalon päällä olevaa harsoa, sillä hän ei ole vielä nähnyt aurinkoa kuin vatsani läpi punertavana kajona. Kotona joka nurkassa leijuu rauhallinen onnellisuus, vauva nukkuu sylissäni, rintojani pakottaa ja mies tekee ruokaa. Nautin tästä nyt.

Taimi yllätti viime yönä ja sai meidät lähtemään aamuyöllä neljältä sairaalaan ja tulevilta isovanhemmilta ohimennen silpaisi yöunet silmistä. Hän päätti että tämä päivä on juuri se oikea päivä tulla maailmaan. Joten me olemme nyt täällä, minä ajoittain todella kipeänä ja mies erinomaisena tukihenkilönä. Tuntuu ihan mielettömän huimalta että vielä tänään me näemme toisemme.

Eilen oli laskettu aika, ja sen kunniaksi ei tullut yhtä ainoata tuntuvaa supistusta. Minä olin väsynyt ja lepäsin koko päivän ja samoin teki taimi. Välillä jopa niin perusteellisesti, että oli pakko laskea liikkeitä oman mielenrauhan takia. Tarvittavat kymmenen liikettä tunsin kuitenkin jo alle puolessa tunnissa ja iltaa kohden meno vatsassa virkistyi jo entiselleen.

Yöllä heräsin kuutisen kertaa supistukseen, joka toi alavatsalle kuukautiskipua muistuttavan kivun, mutta siinä kaikki tältä erää. Haluan synnytyksen alkavan mieluiten luonnollisesti, olen siihen henkisesti valmistautunut eikä minua pelota yhtään. Fyysisiä merkkejä lähestyvästä hetkestä on jo ollut runsaasti, mutta sitä varsinaista käyntiin polkaisevaa hetkeä ei ole vielä tullut.

Verenpaineiden takia en uskalla kokeilla liikkumista siinä määrin kuin mieli tekisi. Käveleksin hiljakseen ulkona, mutta sen suurempaa vaikutusta supistuksiin sillä ei ole. Niitä tulee harvakseltaan, kestävät hetken ja häipyvät taas jonnekin. Yritän silti ajatella että jokainen niistäkin pienistä puristuksista vie meitä kohti odotettua hetkeä, ei siitä poispäin. Ja tosiaan, kyllähän taimi ehtii näitä huhtikuun oikuttelevia kevätsäitä nähdä vaikka vähän lisäaikaa itselleen tuolla mahassa ottaisikin.

Eilen illalla nukahdin siihen, että taimi potki ja riehui vatsassa oikein urakalla. Luultavasti jokaisessa vauvaoppaassa sanotaan, että liikkeiden pitäisi vähentyä loppua kohden, mutta tässä tapauksesssa en ole huomannut minkäänlaista eroa aikaisempaan. Ilmeisesti taimilla on vatsassani vielä runsaasti tilaa.

Ihan muutaman kerran olen huomannut pieniä, kuukautiskipumaisia tuntemuksia alavatsalla. Tuntemukset ovat tulleet lähinnä nukkuessa, enkä voi olla ihan varma ovatko ne vain unta jotka valmistavat minua henkisesti tulevaan, vai ovatko ne oikeasti fyysisiä. Tänä aamuna heräsin siihen että tuntemuksia tuli kaksi peräkkäin, pienen supistuksen kera. Ei tullut enää uni silmään vaikka hyvää uniaikaa olisi ollut monen tunnin verran.

Olen sanonut moneen kertaan kysyjille, ettei synnytys pelota eikä myöskään juurikaan jännitä. Mutta tällaiset tuntemukset, joita ei voi laittaa unen piikkiin saavat kyllä ilmeen totiseksi. Synnytys on totisinta totta nopeammin kuin uskoisi. Viimeistään sillon kun Suomi juhlii vappua, minä makaan sairaalassa juuri synnyttäneenä, ja minulla olisi vielä ainakin tuhat asiaa tehtävänä pesänrakennuksen eteen ennen sitä.

Raskaus on tuonut mukanaan paljon asioita, joita ei voinut etukäteen mitenkään arvata eikä niiden eteen osaa oikein tehdä mitään. Meillähän on muutaman henkäyksen päästä tulossa täysin vieras ihminen, jota me emme tunne ja joka ei tunne meitä. Ensimmäisestä minuutista lähtien hän kuitenkin vaatii meidän huomiomme täysin ja muuttaa meille tutut rutiinit ja tavat iäksi. Se ei ole mikään pikkujuttu.

Vaikka painonnousu ja muhkeaksi muuttuva kroppani eivät enää aiheuta nieleskelyjä, tiedossa olevat väistämättömät muutokset rinnoissa ja alapäässä mietityttävät ja saavat olon joskus tuntumaan turhamaisuudessaan nololta. Saanko roikkutissit? Kuinka käy nännieni? Millaisia vaurioita herkimmät alueeni saavat ja kuinka kauan kestää että edes vessassakäynti sujuu normaalisti istumisesta puhumattakaan?

Muuttuva seksielämä mietityttää kovasti, pidänkö esimerkiksi enää samoista asennoista kuin aikaisemmin ja kuinka kauan synnytyksestä kestää toipua takaisin toimintakuntoon. Kauanko kestää että osaan asettua muuttuneeseen ulkokuoreeni? Kuinka synnytys, vauva ja imetys vaikuttavat parisuhteeseen ja minuun, saako väsymys selkävoiton ja kuulunko heihin, joiden mieli notkahtaa synnytyksen jälkeen masennukseen. Normaalistikin tunnepohjalta toimivana ihmisenä varaudun jo nyt mielialan muutoksiin, mutta toivon etteivät notkahdukset käy kovin syvällä.

Ja kuinka mahtaa käydä imetyksen, olenko luovuttaja jos en kestä alun kipua ja vaikeuksia vaan heitän hanskat tiskiin? Pohdin myös usein että tuottaakohan kroppani tarpeeksi maitoa pienen ihmisen tarpeisiin vai siirrymmekö suosiolla viikon yrityksen jälkeen korvikkeisiin. Minulle käy molemmat, pääasia että vauvalle riittää ruokaa, joko omavaraisesti tai sitten kaupan hyllyltä. Imetyksen helppous silti houkuttaa enemmän kuin vastikkeiden kanssa puljaaminen, läheisyyttä ja hellyyttä ei vauvalta tule puuttumaan vaikka ruokintatapa olisi mikä.

Osaanko olla hänelle tarpeeksi hyvä vanhempi, hyväksynkö omat puutteeni ja vikani häntä (ja itseäni) kohtaan ja uskon, etten aiheuta hänelle elinikäisiä traumoja vaikka vastaisinkin tietämättömyyttäni hänen nälkäitkuunsa kiikuttamalla hänet vaipanvaihtoon? Mitä pidemmälle raskaus etenee ja yöuni muuttuu hormonien takia entistä pinnallisemmaksi ja katkonaisemmaksi, olen myös valmis hylkäämään  alkuun ajattelemani perhepetiajatuksen, sillä pidän ehkä sittenkin omaa yöuntani ja sitä kautta jaksamistani tärkeämpänä kuin öistä vierelläoloa. Kokeeko hän sen takia aikuisena selittämätöntä yksinäisyydentunnetta ja pilaa kaikki ihmissuhteensa takiani?

Joskus väsyneenä, hormoni-itkun jälkimainingeissa tuntuu siltä, että tämä minulle uskottu valtava vastuu uhkaa nujertaa minut jo ennen kuin on oikeastaan edes alkanutkaan. Joka päivä huomaan asioita, joista pitäisi saada lisää tietoa ja joista minulla ei ole ollut aavistustakaan. Taimi syntyy pian, ja häntä on täällä vastassa täysin kokemattomat mutta pestistään innokkaat äiti ja isä.

(Kirjoitin tällaisen tekstin joskus internet-katkon aikana ja säästin sen, vain unohtaakseni kuukausiksi. Laitan sen nyt blogiin koska tänne tämä on tarkoitettukin. Harmi ettei tässä ollut mitään päivämäärää, ilmeisesti joulukuussa tehty)

Vatsani on pyöristynyt viime aikoina kovasti, eikä sitä enää saa peittoon kuin löysillä tunikoilla. Neuvolan mittojen mukaan liikutaan keskikäyrillä, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta sillä itse pidän vatsaani edelleenkin pienenä. Silti se on iso, suurempi kuin koskaan aikaisemmin ja jatkaa kasvuaan.

Mies suhtautuu vatsaani ihanasti, itseasiassa paremmin kuin minä itse, jolle muuttuva vartalo on edelleen asia jota en pysty sivuuttamaan pelkästään raskauden tuottamalla onnellisuudella. Toisella hetkellä olen siitä ylpeä, se on minun vatsani joka kasvattaa uutta elämää ja myllertää omaani ja monta muuta elämää siinä sivussa. Toisella hetkellä en meinaa pysyä muutoksessa kiinni.

Vatsani ei koskaan aikaisemmin ole ollut näin keskeisellä sijalla elämässäni. Aikaisemmin olen ajatellut että mitä näkymättömämpi ja tasaisempi se on, sen tyytyväisempi olen siihen. Ja suurimman osan elämästäni se on ollut siisti, tasainen ja kauniin virheetön. Hoitojen aikaan se yhtäkkiä turposi hormonien takia ja meni piikkien voimasta mustelmille, silloin se näytti minusta elävältä lapsettomuuden huutomerkiltä.

Nyt se yhtäkkiä tekee jotain ihan muuta, kasvaa alavatsalta kauniisti ja samaan aikaan löysää ylävatsan vatsalihaksia saaden koko komeuden röllähtämään esiin. Napani ei enää ole kaunis syvä monttu, vaan se nousee ja on pian samalla tasolla muun mahan kanssa. Siinä yhdistyvät nyt kaunis ja ruma.

Toisella hetkellä olen syrjällään huolesta kaikista pistoista, kovettumista ja arkuuksista joita siinä on, painan käteni vatsaani vasten ja toivon että se kestäisi kaiken sen mitä sillä on vielä edessään. Varsinkin iltaisin katselen paljasta vatsaani ja hymyilen pienille pullahduksille, joita tulee sen pintaan ja joista jokainen on aina liian nopeasti poissa.

Se pitää sisällään maailman arvokkainta lastia.

En tunne itseäni enää lainkaan hehkeäksi tai kauniiksi. Kipeät nivuset pitävät huolen siitä, että liikkumiseni on muuttunut hitaaksi vaappumiseksi. Housujen ja kenkien laitto on työlästä ja vaatii ihan oman aikansa. Vessakäynnit ovat tihentyneet entisestään ja uni yöllä on katkonaista ja pinnallista. Alan olla fyysisesti väsynyt, vaikka teenkin asioita mahdollisimman paljon entiseen tahtiin. Saan siitä itselleni hyvän mielen, vaikka sen jälkeen olenkin väsyneempi kuin aikaisemmin. Ainoa ylpeyden aiheeni on vatsani, joka pyöristyy kauniisti, on säästynyt raskausarvilta ja joka edelleen on suhteellisen pieni ja siro.

Taimi puolestaan on itsepintainen ja ilmeisen mukavuudenhaluinen tapaus, ei ole vieläkään suostunut laskeutumaan alaspäin vaikka sitä toivonkin. Työntää vain takamustaan ylöspäin ja kiilaa kantapäätään kylkiluitani vasten, saaden aikaan kipeitä kolotuksia. Minä mietin tulevaa synnytystä ja toivon että jos vain edes ennen juhannusta syntyisi ja kaikki menisi molempien osapuolten puolesta hyvin.

Neuvolassa mitatut korkeat verenpaineet kyllä saivat miettimään, sillä tähän saakka suhteellisen vaivaton raskaus, suorastaan nautittavan ihana saattaa pahimmassa tapauksessa päätyä raskausmyrkytykseen.
 En ole tullut ajatelleeksikaan, että tässä saattaisi vielä käydä niinkin hullusti. En pelkää synnytystä koska en ole ensimmäinen nainen maailmassa joka sen kokee, mutta jännitän koko tapahtumaa kokonaisuudessaan. Ja varsinkin nyt kun ensimmäistä kertaa tuli mieleen, ettei tämä raskaus ehkä päätykään normaaliin, kotona rauhallisesti käynnistyvään synnytykseen vaan sairaalan seinien sisällä käynnistettyyn synnytykseen. Kuinka se eroaa tavallisesta synnytyksestä? Ja kauanko saankaan käynnistymistä odotella, kun viimeksikään mitään ei tapahtunut. Mihinkään en kuulemma voi itse vaikuttaa, on vain mentävä tuntemusten mukaan ja verenpaineita seurataan nyt tarkemmin kuin aikaisemmin.